Kameleonttielämää

”Aiku sä oot joustava ja ehditkin vaikka mitä. Oot vielä niin iloinen ja positiivinenkin!”

Jep, jep, tuttu juttu. Olen venynyt ja joustanut, ehtinyt vähän kaikenlaista ja ollut se iloinen ja positiivinen kaikessa yksin pärjäävä kameleontti. Jo 21-vuotiaana olin kadottanut itseni, vaikka luulin ehdottomasti löytäneeni itseni. Tiesinhän minä, mitä halusin ja tunsin. Olin ja halusin sitä, mitä muutkin tai hiljenin ja katosin tapettiin piilottelemaan mielipiteitäni ja tarpeitani. Olihan se niin kivaa olla niin kiva ja kiltti ja välttyä riidoilta. Sairaalaan vienyt uupumus toki pysäytti hetkeksi mutta kiltteydestä kipeäksi tullut minuuteni jatkoi varsin pitkään kameleonttielämää ilman, että edes ymmärsin sellaista elämää eläväni.

Meistä on toki moneksi ja moni meistä haluaa erottaa vaikkapa ammattillisen minänsä ja yksityisen minänsä. Kameleonttielämästä tämä eroaa niin, että syvin minuutemme, aidoin osa meitä itseämme valoineen ja varjoineen on aina läsnä on kyseessä sitten työelämän käänteet tai henkilökohtainen vapaa-aikamme ja yksityiselämämme. Olemme siis totta ja uskottavia, emmekä vaihtele epäuskottavasti väriä. Elämme rehellisesti todeksi sitä, mitä olemme ja tunnemme ja meistä näkyy elämänmakuinen elämä ruotoineen päivineen.

Kameleontti on suvereeni seuramies tai -nainen, joka mukautuu tilanteeseen kuin tilanteeseen oman itsensä kustannuksella. Hän on liian hyvä ollakseen totta, eikä hän siis näin ollen olekaan totta. Hän on se kiva kaveri, jolle kaikki käy miten päin vaan ja hän tuntuu pärjäävän ilman apua joka käänteessä. Hän sulautuu seuraan kuin seuraan jopa niin hyvin, että katoaa näkyvistä kuin kameleontti, joka väriä vaihtaessaan piiloutuu suojaan viholliselta.

Kameleontti on oppinut, ettei hän kelpaa sellaisena kuin hän on. Hän on oppinut, että on parempi mukautua ja olla helppo, sillä toimimalla näin hänet hyväksytään, hänestä pidetään eikä kukaan koskaan suutu tai kyseenalaista häntä. Mukautuessaan hän kuitenkin katoaa niin muilta kuin itseltäänkin. Hän kadottaa yhteyden muihin ihmisiin, itseensä, omiin tunteisiinsa ja tarpeisiinsa. Kameleontti ei enää tiedä, mitä hän itse tuntee ja tarvitsee, sillä hän keskittyy tuntemaan ja tarvitsemaan sitä, mitä kuuluu ja on hyvä tuntea ja tarvita. Omat ja muiden ihmisten tunteet ja tarpeet menevät sekaisin.

Kirjassaan ”Kiltteydestä kipeät” Anna-Liisa Valtavaara valottaa kameleontin elämää opittuna selviytymiskeinona, jonka juuret ovat useinmiten lapsuudessa. Kameleontti on saanut lapsuudessaan usein osakseen vain ehdollista rakkautta ja oppinut minkälaisena häntä rakastetaan ja minkälaisena ei, milloin hänet hyväksytään ja milloin ei. Valtavaaran termi ”kiltistyminen” kuvaa hyvin kameleontiksi kasvamista. Kiltistyminen ja omien tunteiden ja tarpeiden hukkaaminen tapahtuu pikku hiljaa ja niin vaivihkaa, ettei sitä itse edes huomaa.

Kameleontiksi kasvetaan siis manipuloivassa ympäristössä ja näin kiltistä sopeutujasta kasvaa manipuloija. Hänen mukautumisensa, kiltteytensä ja joustavuutensa perustuu valheeseen. Hän on kiltti, helppo ja mukautuva siksi, että hän saisi osakseen hyväksyntää ja rakkautta, ei siksi että hän todellisuudessa olisi aina kiltti, helppo ja mukautuva. Mukavan, helpon ja kiltteilevän kameleontin takataskuun on usein kätketty paljon pettymyksiä, katkeruutta ja vihaa. Tiedostamattomana tästä paketista kehittyy aikapommi, joka räjähtää jossain vaiheessa tavalla taikka toisella, eikä jälki todellakaan palvele ketään!

Olen siis valehdellut ja manipuloinut niin läheisiäni kuin ystäviänikin. Rankka ja kipeä tosiasia. Kuinka usein olenkaan sanonut kyllä, vaikka todellisuudessa olisin halunnut sanoa ei. Yhtälailla olen aivan liian usein ollut valheellisesti samaa mieltä muiden kanssa tai jaksanut, vaikka en todellisuudessa olisi jaksanut ja kaikki tämä vain siksi, ettei kukaan vaan suutu, siksi että minut hyväksyttäisiin.

Vaan eipä vaivuta synkkyyteen! Kameleontti kasvaa aidoksi ja totta olevaksi ihmiseksi tutustumalla itseensä. Matka voi olla pitkä ja kivikkoinen ja siksi kameleontti tarvitsee aikaa ja armollisuutta itseään kohtaan. Usein kivikkoinen tie kohti todellista omaa itseä, kohti omia tunteita ja tarpeita onkin hyvä matkustaa yhdessä terapeutin tai Mentorin kanssa. Onhan kameleontti usein elänyt yksinäistä pärjäilijän elämää ja erehtynyt suorittamaan toipumista sen sijaan, että olisi antanut itselleen luvan olla heikko ja haavoittuvainen. Kameleontin sielu huutaa rakkautta mutta rakkaus on hänelle niin vierasta, että sen kohtaaminen voi olla todella pelottavaa. Siksi kameleontille on tärkeää kokea, että itsetuntemusmatkan kanssamatkustaja on ennen kaikkea turvallinen ja luotettava.

Me tarvitsemme toinen toisiamme ja kasvamme omaksi itseksemme, kun koemme että voimme ja saamme liittyä muihin ihmisiin sellaisina, kuin me todellisuudessa olemme. Keskeneräisinä ja haavoittuvaisina, inhimillisen rakastettavina ihmisinä.

Että ihan vain olisin,
olisin minä, enkä sinä.
Antaisin olla,
antaisin elämänkin tulla ja olla ihan omansa.

Että antaisin käteni sinun käteesi,
laskisin katseeni sinun silmillesi
ja ihan vain olisin,
olisin siinä kanssasi hiljaa kuin aikainen kesätuuli 
tai väreilevä järven pinta.

Ja se olisi tarpeeksi,
se riittäisi.

Että ihan vain olisin,
olisin minä, enkä sinä.