ihminen tavattavissa mentori - merimaisema

Muisto Patmokselta

Kohtaamisia egon kanssa

Sigmund Freud (1856 – 1939) tunnetaan psykoanalyysin kehittäjänä ja psykoterapian isänä. Freud loi persoonallisuusteorian, joka perustui käsitykseen ihmisen tiedostamattomasti toimivista psyykkisistä voimista, joiden toimintaa kutsuttiin psykodynamiikaksi.1920-luvun alussa Freud esitteli teoriansa persoonallisuuden rakenteesta, jossa ihmisen psyyke koostui kolmesta kerroksellisesta osasta, Id:stä, Egosta ja Superegosta. Ego ohjasi Freudin mukaan tietoista toimintaa ja pyrki tietoisesti noudattamaan ulkoisen maailman sosiaalisia normeja. Psykoanalyyttisesta teoriasta noussut psykodynaaminen psykologia katsoo ihmisen psyykkisen toiminnan olevan jatkuvaa dynaamista liikettä, joka on halujen ja erilaisten pyrkimysten pakottamaa psyykkistä työtä.

Miten usein haluaisinkaan yhtä jos toista mutta, kun kysyn itseltäni, tarvitsenko todellakin kaikkea sitä mitä haluan, rehellinen vastaus on usein ei. Ego minussa haluaa, kun taas sieluni, aito minuuteni tietää, mitä se tarvitsee. Miksi minä kuitenkin kuuntelen egoni ääntä, kun voisin kuulla syvimmät tarpeeni kuuntelemalla sieluani, aidointa minuuttani? Ego on ovela ja se valloittaa mieleni mennen tullen. Sen maailmassa halutaan kaikkea ja mihin hintaan tahansa. Kiire on egon valuutta, jolla se ostaa mielihyvää, elämyksiä ja suorituksia. Egolle elämän tarkoitus on saavuttaa ja saada mahdollisimman paljon, nopeasti ja näyttävästi. Sokaisu on sen keskeisin menetelmä. Sielun maailmassa vallitsee rauha ja viisas tunnustelu, sillä tarpeet ovat usein ujoja ja niille egon vauhti on liikaa. Kiireinen vouhotus pudottaa sielun paikaltaan ja saa tarpeet vaikenemaan. Niimpä kuulen egoani helpommin. Sehän huutaa, kun taas sieluni kuiskaa.

Ego haluaa piilottaa aidon minuuteni, sillä minuuteni on kokonaisuus valoa ja varjoa, inhimillistä hyvää ja erityisesti inhimillistä virheellisyyttä ja haavoittuvaisuutta. Olisin mielelläni hohtavan puhdas ja täydellinen, sillä virheellisyyteni ja valheellisuuteni näyttäminen pelottaa, aiheuttaa häpeää ja tekee näin ollen kipeää. Niimpä annan egoni kiillottaa pintani ja otan käyttööni egoni juuri minulle räätälöimät strategiat, jotta selviydyn elämänkoulusta mallioppilaana. Silloin, kun perfektionismini ei riitä, ego heittää käyttööni sievän suvaitsevuuden, jolla lunastan ympärilläni olevien ihmisten hyväksynnän. Suvaitsevaisuudellani on monenkirjavat vaatteet ja roolit. Ns. tapettiin katoaminen tavalla taikka toisella on ehdoton valttikortti. Kun en omaa mitään kummempaa mielipidettä tai myötäilen enemmistöä, saan olla rauhassa. Kukaan ei kyseenalaista minua tai kysy lisää. Toisaalta egoni kaipaa myös huomiota ja silloin hurahdan hauskuuttajaksi, pirteilijäksi, ihmiseksi joka jaksaa, ideoi ja katoaa höttöisen höpöttämisen harsoon hamuamaan huomiota mitä erilaisimmin tavoin.

Hulluinta egon järjestämässä sirkuksessa on se, että kaikki minkä yritän piilottaa, näkyy vähintään yhtä kirkkaana kuin egoni kiillottama mukavirheetön pintani. Miksi egoa pitäisi sitten sietää? Eikö ego joutaisi pois päiviltä järjestämästä järjetöntä sirkustaan? Ehkäpä egon olemassaolon voisi nähdä paradoksin näkökulmasta. Egon mielipuoliselta vaikuttavan toiminnan merkityksellisyys perustuu juuri sen mielipuolisuuteen. Kun ego hääräilee sirkustaan elämässäni riittävästi, ajaudun ennemmin tai myöhemmin kriisiin, joka oikein nähtynä on aina mahdollisuus uuteen suuntaan, siihen suuntaan, josta sieluni, aito minuuteni löytyy. Parhaassa tapauksessa herään tiedostamaan egoni. Olen tietoinen egoni strategioista, tarkastelen sitä ikään kuin itseni ulkopuolelta ja vähitellen sen ote minusta hellittää. Pikku hiljaa aito minuuteni uskaltautuu näkyviin kaikkien katseille. Minusta tulee ihminen kaikkine virheineni ja vajaavuuksineni. Haavoittuvuuteni ja epätäydellisyyteni kytkee minut yhteen muiden ihmisten, maailmankaikkeuden ja rakkauden kanssa.

William Shakespeare oli viisas julistaessaan, että maailma on suuri näyttämö, jossa ihmiset ovat yhden suuren näytelmän, elämän, näyttelijöitä. Monet draaman lait perustuvat viisauteen elämästä. Ristiriita on avain onnistuneeseen roolityöhön on kyseessä sitten sankari tai roisto. Ristiriidasta on kyse myös psykodynamiikassa ja meidän kaikkien elämässä. Kukaan ei jaksa uskoa putipuhtoiseen sankariin millään lavoilla, ei teatterissa eikä elämässä. Kun sankari on rakentunut haavoittuvuuden ja heikkouden varaan, saanut siis annoksen inhimillistä ristiriitaisuutta, sankarin heikkoudesta on tullut hänen vahvuutensa ja juuri siksi häneen samaistutaan, juuri siksi hän on sankari.

Kesäkuun alussa matkustin Patmoksen pyhälle saarelle Tommy ja Carita Hellstenin viikon mittaiselle Levollisuuden polku -matkalle. Valo, lämpö ja rauha sekä jokapäiväiset parituntiset ryhmäkokoontumiset levollisuuden äärellä taikoivat minuun uutta armollisuutta. Ryhdyin rakentamaan sopua egoni kanssa. Halusin oppia olemaan kokonainen ja totta. Kului lähes kolme vuotta Ihminen tavattavissa -mentoropintojen parissa ennen kuin ymmärsin, miten vahvasti olin ollut häpeään harsottu ihminen. Elämänhistoriani minuun punoma omavoimaisuus oli jo varhain kieltäytynyt rakkaudesta ja niin minusta oli kasvanut egon vallassa ja pelon puristuksessä elävä häpeäidentiteetin omaava aikuinen. Tieto oli ollut minun uskoni, tarpeeni olivat joko haluja tai kokonaan kiellettyjä enkä missään tapauksessa kelvannut omana itsenäni. Ego sai temmeltää minussa lukuisin strategioin paikkaamassa olematonta omanarvontuntoani. Patmoksen pyhän saaren ja Levollisuuden polun rakastavan hengen kannattelemana päätin lähteä totuuden tielle jatkamaan kuluvaa neljättä mentor-opintovuottani. Ennen paluuta Suomeen oli onneksi vielä yksi tie.

Eräänä iltapäivänä lähdin kävelemään majapaikastamme Grikosin kylästä kohti Skalan kylää. Iltapäivän hidas helle roikkui pitkin rinnettä kiemurtelevan asvaltoidun tien reunoja. Kirosin mielessäni kuumuutta, jonka olin luullut jo hellittäneen. Ohitseni ajoi vain jokunen auto, joista yhden pysäytin. Half way, half way, kuljettaja sanoi englantia rennosti murtaen. Hänen käsityksensä puolimatkasta oli varsin lavea. Todellisuudessa olin tarponut vasta yhden kolmasosan helteessä höyryävää mutkittelevaa tietä kohti Skalan kylää. Nousu toisensa jälkeen paljasti henkeäsalpaavia näkymiä turkoosia hohtavan Egeanmeren sylissä. Parhaille paikoille oli asetettu penkkejä väsyneen taivaltajan levähdyspaikoiksi.

Olin noussut ja laskenut Skalaan vievää tietä jo sen verran, että ankkuroitujen loistoristeilijöiden hohtavan valkoiset kannet vilahtelivat iltapäivän auringossa. Skalan kylä odottaisi ehkä jo parin mutkan takana. Äkkiä edessäni oli retkeni kaunein näkymä merelle ja penkki, jolla istui valkoisiin pukeutunut kreikkalainen mies. Hän tapaili kreikkalaisen kielisoittimensa sointuja keskittyneesti. Jäin seisomaan muutaman askeleen päähän, vain niin lähelle että juuri ja juuri kuulisin miehen soittoa. Näkymä ja tuon hetken tunnelma huokui taikaa, joka ei missään tapauksessa saisi särkyä. Seisoin paikallani ja kadotin ajantajuni, kunnes mies havahdutti minut. ”Tule istumaan viereeni, ole hyvä”. Otin arkoja askeleita ja istuin miehen viereen. Olen Yiannis, mies esitteli itsensä ja tarjosi minulle lempeän kädepuristuksen. Sain kuulla polveilevan tarinan siitä, kuinka mies oli 1970-luvulla ollut kuuluisakin muusikko Kreikassa, kunnes muutamat tapahtumat olivat saaneet hänet lopettamaan soittamisen kokonaan. Hän oli toiminut mielestään väärin ja rankaisi itseään tappamalla musiikin elämästään. Vasta aivan viime vuosina mies oli aloittanut soittamisen uudestaan ja ryhtynyt myös sanoittamaan ja säveltämään.

Miehen ikää oli mahdoton arvata ja katsekin oli piilossa aurinkolasien takana. Yiannis ryhtyi kertomaan viimeisimmästä laulustaan ja sen sanoituksesta. ”Se on laulu siitä toisesta puolesta, joka minussa on…tiedäthän nuo kenraalit, he jotka ylpeästi esittelevät kunniamerkkejään ja luulevat, että he omistavat koko maailman. Minussa elää sellainen kenraali. Yhtenä päivänä olen Yiannis ja sitten yhtäkkiä minusta tulee kenraali, sellainen kummallinen maailmanomistaja. Ymmärräthän, se on minun egoni, niin yksinkertaista se vaan on”. Menin sanattomaksi. Olin hetkeä aiemmin kuvannut suomalaista ryhmäämme hyvin yksinkertaisin sanankääntein sen ihmeemmin yksityiskohtiin menemättä. Juuri tuon iltapäivän aamuna ryhmäkokoontumisessamme oli käsitelty egoa. Nyt istuin herra Yiannisin vieressä kuuntelemassa, kun hän tapaili kreikkalaista soitintaan ja kertoi minulle elämästään ja egostaan, kenraalista, joka hänessä asuu ja näyttäytyy aina silloin tällöin. Jäin istumaan penkille hetkeksi kuuntelemaan Yiannisin soittoa. Vaihdoimme muutaman ajatuksen, kunnes hyvästelin hänet ja lähdin jatkamaan matkaani.

Kävelin eteenpäin ja ymmärsin, kuinka juuri tuota kohtaamista varten olin retkelleni lähtenyt juuri siihen aikaan, kun olin päättänyt lähteä. Skalan kylä menetti merkityksensä mutta jo pian olin siellä. Kiersin hetken kujia ja palasin tutulle aukiolle, josta saisin helposti kyydin takaisin Grikosin kylään. Kuulin, kuinka nimeäni huudettiin. Aukion toisella laidalla kahvion terassilla seisoi tuttu valkoisiin pukeutunut mies, Yiannis. Jälleen sain lämpimän vastaanoton. Nyt näin miehen kasvot ilman aurinkolaseja. Kauniisti ikääntynyt iätön mies, jolla oli levollinen katse. Viivyin Yiannisin kanssa hetken, kunnes lähdin etsimään itselleni taksia. Näin, kuinka Yiannis ylitti vilkkaasti liikennöidyn kadun rauhallisin askelin, kiireettä, otti valkoisen skootterinsa ja ajoi pois yhtä hämmentävästi kuin hän oli matkalleni ilmestynyt. Olin saanut kohdata ihmisen, joka oli sovussa oman egonsa kanssa.

Patmos 12.6.2015
Ria Tuomas-Kettunen

Voisinko olla enemmän, kuin turkoosiin hukkuva taivaanranta
tai hiljaa tuulessa huojuva rinne, jonka lempeä katse kuiskii hauraita laulujaan,
varovaisia lauseitaan ontuvan vuohen matkalle, josta se ei vielä tiedä.

Voisinko olla enemmän, kuin sinun ihosi omaani vasten,
hiljainen, nälkäänsä huokaileva kosketuksesi,
kätesi, joka nostaa kaukaiset kasvoni sinun silmillesi,
jotka päivien vieriessä viereeni pyyhkäisevät minuun viipaleen viisautta
ja minä ymmärrän.

Olen enemmän kuin mikään, vähemmän kuin kaikki,
sillä auringon laskiessa tähdet satavat syliini ja pehmeä pimeys painaa päänsä harteilleni.
Tässä on kaikki. Ei enemmän, ei vähemmän.